Koskaan ei voi tietää

Koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Tämän sain oppia viime keväänä, kun laskettelureissulla jalka tuli kipeäksi ja turposi ja turvotuksen alta huomasin kovan patin. Rukalta kotiuduttua menin käymään Pulssissa ja jalasta otettiin röntgenkuva ja löydöksenä oli luumuutos. Eli kasvainhan se siellä. Siitä seuraavaksi kiireinen lähete Tyksiin ja magneettikuviin. Samana päivänä kun tyttö täytti 4kk ja oppi kääntymään äiti sai kuulla ison järkytyksen. Itkua riitti pari päivää eikä mistään tullut mitään, mutta sitten sitä rauhoittui hieman ja tutkimuksia tehtiin ja jalka päätettiin avata ja ottaa koepala. Lääkärit eivät ensin osanneet sanoa mitään ja kauan kesti kunnes sain vastauksen, että hyvälaatuinen kasvain ja pois leikataan pian.

Ja poishan se myös leikattiin. Kaksi kertaa jouduin olemaan sairaalassa leikeltävänä ja kävelemään pari viikkoa keppien avustuksella pariin otteeseen. Ei mikään helppo juttu kun samalla pitäisi hoitaa pientä vauvaa, joka ei vielä osaa edes kävellä. Sukulaisten ja tuttavien avulla selviydyttiin ja ajateltiin kaiken olevan ohi. Syksyllä kuitenkin oli jälkitarkistus ja otettiin magneettikuvat. Poliklinikka käynnillä lääkäri kertoi, että kuvista näkyi kasvain muodostelmaa, joka on mahdollisesti leikkauksesta jäänyttä kasvainmassaa tai kasvain on uusinut. Otettiin röntgenkuvat ja nyt sain kutsun leikkaukseen. Reilun viikon päästä pitäisi mennä taas veisteltäväksi. Tarkemmin en tiedä missä mennään, mutta kuvissa näkynyt on ilmeisesti vanhoja jäänteitä, mutta nyt oli myös viereiseen luuhun tullut kasvainta.

Tuntuu kuin maailma romahtaisi jälleen. Kaiken piti olla hyvin, mutta nyt saan kuulla tällaisia uutisia. Nyt sitten taas saan jännittää leikkausta (pelkään sairaaloita, puudutusta, leikkausta, kipua ja avuttomuutta). Miksi minun pitää joutua pelkäämään tällaisia? Mitä pahaa minä olen tehnyt? En kestä edes ajatusta. Ja silti pitäisi koittaa pitää iloista ilmettä ja jaksaa olla reipas. Ajatuskin ylihuomisesta töihinmenosta tuntuu pahalta (olen ollut lomalla nyt melkein 2 viikkoa yhteensä) niin tämän kasvainhomman (en tahtoisi menettää hetkeäkään tyttäreni elämästä, kun pelkään niin paljon tulevaa) kuin sen takia, että koen olevani täysin arvoton työpaikallani. Olen nimittäin katkera siitä miten esimiesvalinta suoritettiin työpaikallani (hain paikkaa ja minut haastateltiin, mutta haastattelujen jälkeen äitiysloma sijaisekseni tullutta henkilöä pyydettiin tehtävään vaikka hän ei aivat tehtävien tasolla mielestäni olekkaan ja samalla kun ylennys meni sivusuun niin minun olisi pitänyt luopua osa-aikaisesta hoitovapaastani koska tarvitaan joku tekemään ne sijaiseni työt...I know! Olen niin katkera akka).

Nyt siis ei ole ollut minulle ihan parasta aikaa. Täytyy vaan kuitenkin ajatella, että huonot asiat tulevat kolmen kasassa ja ne kolme huonoa on nyt kerätty ja seuraavaksi on vuorossa jotain todella hyvää. Olisikohan se vaikka uusi vauva? Minulla on nimittäin vähän vauvakuume nyt kun meidän tiitiäinen ei ole enää mikään vauva. Ensin tytyy kuitenkin saada tämä jalka kuntoon.

Tulipas tästä synkeä postaus, mutta aina ei elämä ole pelkkää auringon paistetta ja näitä huonompiakin hetkiä mahtuu valitettavasti mukaan.