Tiitiäinen on päässyt jo kahden vuoden ja kahden kuukauden ikään ja viehdoin koimme neidin olevan valmis luopumaan tutista. Ajatusta on ollut jo vuoden päivät, mutta ensimmäinen vieroitus, tai pikemminkin vähennys, silloin vuosi sitten päättyi siihen, että neiti sairastui ja joutui sairaalaan ja yllättäen tutti olikin suuri lohduttaja, jota totisesti tarvittiin. Sen jälkeen tutti palasikin takaisin päivärytmiin oltuaan hetken vain unikäytössä. Kevät ja kesä huristivat ohitse emmekä päässeet puusta kovin pitkälle. Tutti saatiin palamaan vanhaan asemaansa vain unikäyttöön, mutta syksyn saapui ja päivähoito alkoi ja tutti palasi taas suurempaan rooliin.
Olin jo osannut valmistautua ajatukseen siitä, että emme armaankaan saa tuttia typyseltä pois ennen vauvan syntymää, mutta kävikin toisin. Pääsimme taas takaisin unikäyttöön kaikkien repsahdusten jälkeen, mutta aamuisin tutti pysyi suussa päiväkodin portille saakka kunnes isillä meni yksi aamu hermot aamuiseen vitkutteluun ja tutin kanssa pelaamiseen ja hän heitti tutin ikkunasta pihalle (tai ei hän oikeasti heittänyt, mutta esitti heittävänsä ja pisti taskuunsa), kun he sitten olivat saaneet ulkovaatteet päälle ja menneet pihalle ei tuttia enää löytynytkään ja isi oli kertonut naapurin kissan vieneen tutin kissavauvoille. Tämä oli riittänyt Tiitiäiselle ja hän kertoi innokkaana tätä tarinaa minulle vielä illallakin. Hienosti on sujunut ilman tuttiakin, yllättävänkin hienosti. Odotin tuntien nukutuksia ja kauheita parku ja huutokohtauksia, mutta mitä vielä. Muutaman kerran ipana on kysynyt tutin perään, mutta selityksen jälkeen hän on tyytynyt siihen ja sanonut vaan ettei hän tarvitse sitä enää. Nyt kun tämän menin tänne kirjoittamaan on tulossa varmaan jotain hurjaa takapakkia, mutta sillkin uhalla hehkutan nyt sitä tosiasiaa, että tutit ovat historiaa.
