torstai 21. marraskuuta 2013

Mihin jätin muistini?

Taidan kärsiä dementiasta, tai ainakin muistini on täysin kadonnut jonnekkin. Ehkäpä joku virus on saastuttanut kovalevyni tai muuten saanut keskusyksikköni sekaisin. En nimittäin tunnu muistavan enää yhtään mitään. Pankkikortti on ollut viikon sisällä jo kahdesti hukassa, aina tuntuu jokin kapistus olevan unohtunut matkasta, kaupan kassalla olen saanut huomata unohtaneeni tunnusluvun, vauvauinnin kuvaukseen unohdin täyttää lomakkeen, unohdin yhdet kutsut (niit kyllä on riittänyt, joten ei haittaa suuresti), Laskuja piti maksaa taas tänäänkin, mutta kun unohdin ja pesukone ei ole päällä vieläkään kun onohdin ja jos koneen olenkin saanut päälle, niin pyykit ovat unohtuneet koneeseen ja saan pestä ne taas uudelleen. Lista on loputon, enkä edes muista itä kaikkea olen unohtanut. Äitikortin saa varmasti heittää kehiin, sillä olenhan äiti ja mielessä monta asiaa, mutta itse syytän kyllä eniten unen puutetta.

 Pieni Totte ei minua varsinaisesti valvota. Hän menee kiltisti nukkumaan klo 20.00 ja herää klo 6.00-7.00, eikä herää yöllä välttämättä kertaakaan. Tiitiäinen taas on toista maata. Hän heräilee kerran pari yössä ja näkee painajaisia ja jos hän ei näe painajaisia, näkee hän muita unia ja herättää tietenkin myös äidin. Myös pissahädän yllättäessä täytyy äiti herättää ja jos ei muuta niin neiti tahtoo viereen nukkumaan ja tietenkin äidin kainaloon. Iltaisin taas en osaa mennä nukumaan, vaan jumitan sohvan kulmassa aikomuksenani mennä nukkumaan, mutta saamatta mitään aikaiseksi. Aamulla herätys tulee aina aikaisin ja univelan taakka paisuu paisumistaan. Mies taas nukkuu käsittämättömän syvää ja hyvää unta, eikä tunnu heräävän mihinkään, joten olen aamuisin kiukkuinen kuin mikäkin.

Tiesinhän minä lapsia suunnitellessani, että unet jäävät vähiin ja silmäpussit kasvavat kasvamistaan ja olin tuosta muistin menettämisestkin juttuja kuullut, mutta en ikinä osannut omalle kohdalle odottaa, En muista esikoisen vauva-aikana olleeni näin laho päästäni, vaikka silloin sain vielä vähemmän nukuttua ja tämä kahden lapsen arki tuntuu jopa helpommalta. tai ehkäpä se onkin siinä, en vaan muista muistamattomuuttani. Ehkäpä tulee aika, jolloin en enää muista olleeni näin muistamaton ja väsynyt, vaan muistan vain kaikki ne lasten hymyt, halaukset, pienet kädet, ihanat jutut ja sen ihanan tunteen siitä miten tärkeä olen äitinä. Sen miten tärkeää on olla se, joka yöllä herää lohduttamaan painajaisten keskellä huutavaa ipanaa tai herätä aamulla kuudelta avaamaan tissibaaria kun pienellä miehellä on nälkä. Arjen keskellä unohdan nämäkin jutut, mutta illan hiljaisina hetkinä nekin tulevat mieleen.
Kyllä nää ihanuudet kuitenkin varmaan muistaa