Kohta alkaa arki

Ensi viikko onkin erittäin jännä. Menemme nimittäin tutustumaan hoitopaikkaan. Viime viikon lopulla saimme kuin saimmekin lopullisen päätöksen Tiitiäisen hoitopaikasta ja hän pääsee tarhaan, siihen ei niin kaukana vaihtoehtoon, joka kuitenkin on aivan väärässä suunnassa oman työmatkani kannalta (tai eihän lähempänä ollut mitään mahdollisuuttakaan). No kaverini pojat ovat siinä päiväkodissa hoidossa ja ainakin he pitävät paikasta ja muutenkin olen kuullut hyvää kyseisestä paikasta, joskin yhden "eikö siellä ole hometta" kommentinkin olen kuullut. Ensi viikko on minulla lomaa ja olemmekin sopineet kahdesta tutustumiskäynnistä.Sitten viikon päästä se alkaakin, se pahuksen arki.

Onneksi neiti vielä on innoissaan. Hänestä kun on hienoa, että pim pom kello (=kirkon kello) näkyy tarhan pihasta

Neiti hoitoon, vanhemmat töihin, neiti hoidosta, hetki yhteistä aikaa, neiti nukkumaan ja vanhempien pieni yhteinen hetki ja sitten vanhemmatkin nukkumaan. Tuntuu pahalta ajatus siitä, ettei omaa lastaan näe kuin pienen hetken illalla ja suurin osa päivästä menee taas töissä. Näihin lyhyisiin viikkoihin ehdinkin jo sopeutua. Pelottaa niin tytön viihtyminen tarhassa, kuin oma jatksaminen töissä, eikä tilannetta yhtään helpota ihmisten kauhukertomukset siitä miten lapsi itki kokoajan ensimmäiset viikot, tai miten lapsi alkoi änkyttämään tai jo kuivaksi opetellut lapsi alkoi pissimään housuihin. Iso muutoshan edessä on, mutta haluaisin uskoa siihen, että neiti viihtyisi päiväkodissa kuten muistan itsekkin viihtyneeni silloin joskus.

Yllättäin leivottiin kuppikakkuja ystävälle

Tämä viikonloppu ennen kaikkeen uuteen harjoittelun alkamista onkin sitten yhtä juhlaa. Eilen illalla olimme koko perheen voimin juhlistamassa ystäväni syntymäpäiviä ja tänään vuorossa on ristiäisten rääppiäiset, kun ystävien pieni poika saa nimen. Täytyy tuudittautua kaikkeen ohjelmaan ja koittaa ajatella, että kaikki tulee sujumaan hoidossa hyvin.

Syksy tulee oletko valmis?

Syksy on ja pysyy täällä, ainakin talveen asti. Pimeää ja märkää on siis tiedossa oikein tosissaan. Toki syksy ja loppuvuosi muutenkin tarkoittaa meidän perheessä ja suvussa syntymäpäiviä ja tietysti niitä normaaleita kynttilöitä ja vilttiin kääriytymisiä. Tänä vuonna tähän loppusyksyyn kuuluu meillä myös iso muutos.  Nimittäin  minulla alkavat normaalit työviikot (osa-aikainen siis loppuu aikanaan, kuten kaikki muukin hyvä) ja Tiitiäisellä alkavat hoitopäivät. Hoitopaikka on vieläkin epäselvä vaikka hoidon alkuun on enää reilu viikko ja äitiä alkaa tosissaan jännittämään. Päivähoitotoimistosta meille on alkuviikosta ilmoitettu, että hoitopaikka järjestyy ja on todennäköisesti perhepäivähoitaja kymmenen kilometrin päästä kotoa ja tietenkin täysin toiseen suuntaa kuin oma yli viidenkymmenen kilometrin työmatka. Tässä lähellähän on päiväkotia, ryhmäperhepäiväkotia ja perhepäivähoitajia, mutta kaikki paikat ovat täynnä. Paljon paljon kun on lapsia viime vuosina syntynyt tälle alueelle. Tuo puolentunnin lisärupeama työmatkaan ei oikein tunnu mukavalta, eikä myöskään ajatus pitkästä hoitopäivästäkään. Hieman meille myös vilauteltiin pientä mahdollisuutta päiväkodista, joka olisi noin kaksi kilometriä lähempänä kuin tuo varma paikka ja siihen oljenkorteen koitamme takertua, sillä halusaisimme Tiitiäisen mieluummin päiväkotiin.

Päiviä koitamme lyhentää siten, että minä vien aamulla ja mies hakee iltapäivällä. Vähän silti arveluttaa pitkät päivät ilman vanhempia, vaikka neiti onkin hyvin tomera ja reipas. Eikä esim. kerhossa paljoakaan kaipaa äitiä vaan painaa sen parituntisen omillaan. Viisi päivää viikossa ja useampi tunti kerrallaan on kuitenkin ihan eri juttu, joten kaikesta touhukkuudestaan ja pippurisuudestaan huolimatta voi äitiä tulla ikävä. Sehän on aivan varmaa, että äidille se ikävä iskee joka tapauksessa.Itselläni saattaa myös tulla väsymys ihan erillälailla kun työpäiviä on viikossa viisi ja aamuisin herätys tulee entistä aikaisemmin ja yötkin ovat joskus mitä ovat, vaikka normaalisti neiti hyvin nukkuukin.

Pientä huolta siis aiheuttaa tuo hoidon järjestyminen ja kaikki sen käyntiinlähtemiseen liittyvä, joskin isi on luvannut jäädä hoitovapaalle, jos neiti ei saa halutunlaista hoitopaikkaa. Olen kyllä erittäin tyytyväinen siihen, ettemme neitiä vielä vuosi sitten laittaneet hoitoon, vaan järjestimme neidille kotihoidon tekemällä molemmat osa-aikaista hoitovapaata ja puolikasta viikkoa vaikka se rahallisesti hieman haastavampaa olikin. Saimmepahan molemmat vanhemmat aikaa lapsemme kanssa ja pakkohan se on myöntää, ettei neitikään vielä silloin olisi ollut valmis. Paljon helpommalta tuntuu viedä hoitoon lasta, joka kävelee kunnolla, osaa syödä itse ja pukeakkin jonkunverran sekä tärkeimpänä puhua ja kertoa mitä tahtoo ja mikä vaivaa. Ja hän myös todellakin kertoo ja ilmoittaa mitä haluaa.

Kun lapsi katosi

Meillä oli tänään kauhunhetket, kun Tiitiäinen vaan yhtäkkiä katosi kuin tuhka tuuleen. Olimme neidin kanssa ulkoilemassa ja päädyimme lopulta seuraamaan talliin kuinka isi kavereineen remppaili moottorikelkkaa. Neiti seurasi tapahtumia, kävi vuoroin kaikkien sylissä ja leikki tyytyväisenä. Puhelimeni soi ja huikkasin miehille, että katsokaa hiukan tuon perään. Noh, juttelin hetken puhelimessa tallin edustalla ja kun palasin takaisin sisälle ihmettelimme missä neiti on. Ensin ajattelin tytön menneen isin toimistoon vaan taas keksipurkin kimppuun, mutta vilkaisu tallin kaikkiin huoneisiin osoitti, ettei neiti ollut siellä missään. Samantien isi juoksi pihan vieressä menevän ojan luo, isin kaveri kujalle jaminä takapihalle. Eikä lasta missään.

Kuva on edelliseltä retkeltä, muttatämä polku neitiä oli ilmeisesti uudelleen alkanut houkuttamaan.

Tässä kohtaa kaikki huolestuivat todenteolla ja neitiä huudellen juoksimme ristiin rastiin pihaa ja lähiympäristöä. Olin jo juoksemassa vastapäisen naapurin pihalle etsimään neitiä leikkimökistä tai trampoliinista (siellä kun neiti viihtyy naapurin tytön kanssa), kun tytön puhetta alkoi kuulumaan viereiseltä kujalta. Siellä naapurin täti talutti puhua pulputtavaa tyttöä kotiin. Naapuri kertoi tytön olleen heidän portillaan ja itkeneen äitiä. Sitä miten tyttö sinne on päätynyt voi vain arvailla, mutta takapihamme päättyy metssikköön, jossa menee polku, joka päättyy näiden naapureiden portinpieleen.Tiitiäinen taas on viime aikoina ollut erittäin innostunut metsästä ja olemmekin lähes päivittäin käyneet metsässä tutkimassa ihmeitä. Vähän ennen katoamistaan neiti jopa sanoi isin kaverille "Rami metsään mennään", joten ilmeisesti neiti oli päättänyt mennä itse omatoimiretkelle metsään, mutta sitten olikin tullut paniikki.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta säikähdys oli suuri. Tämä meni meillä myös opetukseksi, sillä pieni lapsi on erittäin nopea halutessaan ja aina täytyy koittaa selkeästi ilmoittaa ketä katsoo lapsen perään. Nythän meillä kävi niin, että minä oletin tytön olevan miesten kanssa ja he taas ajattelivat tytön tulleen minun luokseni ja neitipä oli mennyt raollaan olleesta sivuovesta ulos ja metsään. Etuovetkin tallista oli toki auki, mutta niiden ulkopuolella olin minä, joten kenelläkään ei tullut senkään takia mieleen, että neiti olisi lähtenyt johonkin (hän kun ei saa vielä ovia itse avattua).Säikähdyksellä selvittiin tällä kertaa, mutta vaaranpaikat tulivat taas tarkistukseen ja oppimisen paikka oli myös vahtimisen kannalta.

Syysflunssa

Viime viikolla neiti aloitti räkärokin ja sunnuntaina se sai minutkin valtaansa. Neidillä tauti tuntui olevan lievempi ja nuhaista nenää aivastelua ja pientä yskää kummempaa ei tullut ja yötkin saimme nukkua melkoisen rauhallisesti. Flunssan positiivisena puolena neiti oppi jopa niistämään itse, joten Nenä Friida taitaa saada jäädä pienemmälle käytölle.

Nuhanenänä ei menoa haittaa. Iskän toimistossa on kivaa kun saa leikkiä omalla läppärillä (se siis ei toimi)

Itse olenkin sitten täysin nuutunut, puhuessani raakun kuin harakka, nenä on vuoroin tukossa ja vuoroin se vuotaa kuin putous, kurkku on kipeä ja yskittäkin vielä. Melkoista valitustahan tämä on, mutta kun harmittaa. Vihdoinkin on pidempi pätkä kotona (valitettavasti viimeisiä viedään) ja minä sairastan. Noh, ainakin saa sairastaa rauhassa.

Ja poseeratakkin täytyy hiukan.

 Flunssa on tuonut mukanaan myös yhden yllätyksen lääkinnän suhteen, nimittäin hunajan. Luin jostain jutun, jossa sanottiin hunajan toimivan lapsen yskänlääkkeenä jopa paremmin kuin varsinainen yskänlääke. Apteekin tavarasta meillä ei Tiitiäiselle ole kokemusta, mutta hunaja todellakin auttoi neidin yskintään ja tuntui myös helpottavan oloa. Illalla siis teelusikallinen juoksevaa hunajaa neidille, pienet maratoniniistot ja sängynpääty kohotettuna ja ihme ja kumma flunssa ei ole neidin unia haitannut. Toki tautikin on lievempää laatua, mutta minä uskon nyt myös hunajaan yskän hoidossa, toimiihan se minullekkin. Tosin neiti on myös oppinut huijaamisen jalon taidon ja tulee pyytämään "äiti anna lääkettä" ja vakuuttelee vielä pyyntöään pienellä "köh köh" äännähdyksellä, joka ei ole oikeaa yskää nähnytkään.

Muskarissa on niin mukavaa

Tänään oli syksyn ensimmäinen muskari kerta. Uusi ryhmä, uusi aika ja uudet kamut, mutta silti niin mukavaa. Jo kotona neiti huuteri "muskariin, muskariin, mennään mennään", autossa takapenkiltä kuului "muskariin, muskariin mennään. Ei näy, ei näy...muskariin!!!". Autosta ulos atuessamme neiti oli jo niin täynnä intoa, että olin aivan ihmeissäni. Voiko noin pieni jo muistaa? Siitähän on jo aikaa kun viimeksi olimme muskarissa. Noh, kyllähän hän muisti paikan ja eteisessä hän oli jo menossa siihen huoneeseen, jossa keväällä olimme vauvamuskarissa. Tyttö oli niin täpinöissään, että moikkaili kaikille ja jutteli vähän jokaiselle lapsukaiselle ja hoki "muskariin, muskariin..."

Kun sitten vihdoin päästiin asiaan oli neiti hieman ihmeissään, kun kaikki ei ollutkaan kuten ennen. Alkujärkytyksen jälkeen Tiitiäinen koitti useamman kerran pihistää käsinukkea ohjaajalta ja oli äärimmäisen innoissaan saadessaan soitta triangelia, naureskeli, osallistui laululeikkeihin, taputtu jokaisen laulun jälkeen ja pyysi "lisää" jokaisen laulun ja lorun jälkeen. Oli ihanaa katsoa kun neidin silmä loistivat ja korvasta korvaan ulottuva hymy kertoi hänen olevan onnellinen. Vielä kotimatkalla autossa, takapenkiltä kuuluui "hop hop däpä däpä..." Muskari on kyllä niin meidän juttu!!

Pientä uutta ilmettä

Tänään saatiin vihdoin aikaiseksi saada Tiitiäisen huoneen taulut seinille ja samalla seinille päätyivät myös vaijerihärpäke neidin piirustuksille sun muille esillä pidettäville muistoille kumppameineen sekä pienelle hyllykölle. Aikaiseksi toki saatiin muutakin kotipäivän kunniaksi, sillä siivosimme, keittelimme nakkisoppaa, leivoimme mustikkapiirakkaa, keräsimme nurmikolta omenoita, pyykkäsimme, pinosimme polttopuita, leikimme ja ulkoilimme. Ehkäpäs siinä olikin sitten tarpeeksi ohjelmaa yhdelle päivälle. Joskin täytyy kyllä myöntää, että aloitin kotiäitipäiväni ilman lasta, sillä aamupalan jälkeen neiti meni isin kanssa hieman töihin (kunhan äiti oli ensin hoitanut aamutoimet, pukemiset ja aamupalat) ja äiti sai rauhassa touhuta. Lounaalle isi sitten palauttikin typyn ja päikkäreiden jälkeen touhuamista jatkettiinkin sitten yhdessä.

Ja sitten tämä tähän. Hyllyn kokoamisessa Tiitiäinen toimi asiantuntijana.

Nyt lelut ovat "järjestyksessä" hyllyssä ja sen laatikoissa, taulut seinällä (joskin kuvat tauluissa ovat vähän vinksin vonksin, mutta kunhan saan aikaiseksi, niin kyllä ne siitä vielä suoristetaan) ja kuvat ja piirustukset ovat arvoisellaan paikalla. Ei mitään hienon hienoa sisustus ratkaisua, mutta toimivaa Ikeaa pienellä Heicon ripauksella. Iki-ihanat kärpässienilamput ovat Kaunis pieni elämä shopista ja niistä kattoon heijastuvista pilkkuja ihailemme Tiitiäisen kanssa, Ne kun on meilkein kuin tähtiä.

Tiitiäisen korurasia pääsi vähän korkeammalle, pois pienten käsien ulottumattomiin, nallukat katselevat hyllyltä ja pari neidin ihanuutta pääsi pois kaapista.

Alkuperäiset 60-luvun kaapit päivitettiin aikanaan rempan yhteydessä vain uusilla nupeilla, mutta nyt neidin huoneeseen kaappeja piristettiin hieman pölöillä ja kukilla, jotka ovat sisustustarroja.

Tyttö käskee, ukot tottelee

Kävimme tänään mummolassa vähän mustikoilla. Mummi jäi tekemään ruokaa, minä poimin mustikoita ja pappa viihdytti Tiitiäistä näytellen luonnon ihmeitä sammaleestä, puihin ja ötököihin, mustikoita mutustelleen ja naavan kanssa pelleillen. Joku oli käynyt poimimassa marjat normaaleilta apajilta, mutta kun pieni ämpärini alkoi olla täynnä, löysimme valtavasti suuria mustikoita - tietenkin. Noh ämpäri täynnä ja tyttö väsyneenä lähdimme takaisin. Matkan varrella kuitenkin menimme minun mummolani pihalla olevan leikkimökin ohitse ja tsadaam!! Tiitiäisen väsymys oli poissa. Sisällä horroksessa aikaansa viettäneessä leikkimökissä neiti keksi heti leikin ja alkoi tehdä ruokaa ja sisustaa. Häntä ei haitannut lainkaan, että leikkimökki oli päässyt hieman repsahtamaan aikojen saatossa.

Leikkimökki on minun isoisäni yli kuusikymmentä vuotta sitten omin käsin rakentama mökki, jossa isäni isommat sisarukset olivat aikanaan leikkineet, sitten oma isäni pikkuveljensä kanssa ja sitten yhden sukupolven kasvettua ulos leikkimökkeilystä vaipui mökki jälleen horrokseen pihan perälle, kunnes minä ja sisareni olimme pieniä ja leikkimökki taas kaivettiin esiin ja kunnostettiin. Nyt mökki on taas saanut olla vuosia tyhjillään, mutta ensi kesänä kuulemma mökki laitetaan taas kuntoon. Ja syytä onkin, sillä perinnettä täytyy säilyttää ja typynen vaikutti äärimmäisen innostuneelta mökistä.

Toki neiti ei mökissä kokoaikaa täysin yksin leikkinyt, vaan leikkiin otettiin mukaan myös pappa, jonka piti kuuliaasti "syödä" neidin tekemiä pöperöitä ja tehdä milloin mitäkin. Lisää pontta leikkeihin saatiin kun isäni veli saatiin myös mukaan leikkiin ja siellähän ne isot miehet seisoivat leikkimökissä ja nautiskelivat polven korkuisen tarjoiluista. Leikkimökki on siis saanut uuden valtiattaren ja alamaisina pappa ja pappan veli ovat tietenkin itseoikeutettuja vierailijoita.