Mihin jätin muistini?

Taidan kärsiä dementiasta, tai ainakin muistini on täysin kadonnut jonnekkin. Ehkäpä joku virus on saastuttanut kovalevyni tai muuten saanut keskusyksikköni sekaisin. En nimittäin tunnu muistavan enää yhtään mitään. Pankkikortti on ollut viikon sisällä jo kahdesti hukassa, aina tuntuu jokin kapistus olevan unohtunut matkasta, kaupan kassalla olen saanut huomata unohtaneeni tunnusluvun, vauvauinnin kuvaukseen unohdin täyttää lomakkeen, unohdin yhdet kutsut (niit kyllä on riittänyt, joten ei haittaa suuresti), Laskuja piti maksaa taas tänäänkin, mutta kun unohdin ja pesukone ei ole päällä vieläkään kun onohdin ja jos koneen olenkin saanut päälle, niin pyykit ovat unohtuneet koneeseen ja saan pestä ne taas uudelleen. Lista on loputon, enkä edes muista itä kaikkea olen unohtanut. Äitikortin saa varmasti heittää kehiin, sillä olenhan äiti ja mielessä monta asiaa, mutta itse syytän kyllä eniten unen puutetta.

 Pieni Totte ei minua varsinaisesti valvota. Hän menee kiltisti nukkumaan klo 20.00 ja herää klo 6.00-7.00, eikä herää yöllä välttämättä kertaakaan. Tiitiäinen taas on toista maata. Hän heräilee kerran pari yössä ja näkee painajaisia ja jos hän ei näe painajaisia, näkee hän muita unia ja herättää tietenkin myös äidin. Myös pissahädän yllättäessä täytyy äiti herättää ja jos ei muuta niin neiti tahtoo viereen nukkumaan ja tietenkin äidin kainaloon. Iltaisin taas en osaa mennä nukumaan, vaan jumitan sohvan kulmassa aikomuksenani mennä nukkumaan, mutta saamatta mitään aikaiseksi. Aamulla herätys tulee aina aikaisin ja univelan taakka paisuu paisumistaan. Mies taas nukkuu käsittämättömän syvää ja hyvää unta, eikä tunnu heräävän mihinkään, joten olen aamuisin kiukkuinen kuin mikäkin.

Tiesinhän minä lapsia suunnitellessani, että unet jäävät vähiin ja silmäpussit kasvavat kasvamistaan ja olin tuosta muistin menettämisestkin juttuja kuullut, mutta en ikinä osannut omalle kohdalle odottaa, En muista esikoisen vauva-aikana olleeni näin laho päästäni, vaikka silloin sain vielä vähemmän nukuttua ja tämä kahden lapsen arki tuntuu jopa helpommalta. tai ehkäpä se onkin siinä, en vaan muista muistamattomuuttani. Ehkäpä tulee aika, jolloin en enää muista olleeni näin muistamaton ja väsynyt, vaan muistan vain kaikki ne lasten hymyt, halaukset, pienet kädet, ihanat jutut ja sen ihanan tunteen siitä miten tärkeä olen äitinä. Sen miten tärkeää on olla se, joka yöllä herää lohduttamaan painajaisten keskellä huutavaa ipanaa tai herätä aamulla kuudelta avaamaan tissibaaria kun pienellä miehellä on nälkä. Arjen keskellä unohdan nämäkin jutut, mutta illan hiljaisina hetkinä nekin tulevat mieleen.

Kyllä nää ihanuudet kuitenkin varmaan muistaa

Back in business

Tauko blogista oli pitkä, mutta nyt tahdon taas kirjoittaa. Viimeisen vuoden sisällä on tapahtunut niin paljon, ettei sitä edes itsekkään tajua. Niin paljon kaikkea pahaa ja huonoa, ettei sitä ole tahtonut jakaa ja kaiken ikävän jälkeen ei ole edes tahtonut ajatella kuin tulevaisuutta.  Kummasti koko tauon ajan olen miettinyt, että tästä ja tästä voisi kirjoittaa mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Kumman laskaksi olen tainnut tulla muutenkin. Varsinkin kun kevään vietin sairaslomalla kotona maaten, joten ajanpuutteesta ei todellakaan ole ollut kyse, vaan silkasta haluttomuudesta ja laiskuudesta.

Kaikki ei kuitenkaan ole ollut huonoa ja pahaa, vaan myös äärimmäisen ihanaa ja hyvää. Meidän perheessä on nykyään neljä jäsent, sillä Toukokuussa perheemme täydentyi pienellä ihanalla Tottella. Totte on mahtava sunnuntailapsi ja alun koliikistaan huolimatta aurinkoinen ja hymyileväinen kaveri, joka nukkuu yönsä hyvin (kop kop), syö hyvin ja on totaalinen äidin mussukka.

Ehkäpä nyt kaiken pesimisen jälkeen olisin jälleen valmis blogien maailmaan.

Heippa hei tuteille

Tiitiäinen on päässyt jo kahden vuoden ja kahden kuukauden ikään ja viehdoin koimme neidin olevan valmis luopumaan tutista. Ajatusta on ollut jo vuoden päivät, mutta ensimmäinen vieroitus, tai pikemminkin vähennys, silloin vuosi sitten päättyi siihen, että neiti sairastui ja joutui sairaalaan ja yllättäen tutti olikin suuri lohduttaja, jota totisesti tarvittiin. Sen jälkeen tutti palasikin takaisin päivärytmiin oltuaan hetken vain unikäytössä. Kevät ja kesä huristivat ohitse emmekä päässeet puusta kovin pitkälle. Tutti saatiin palamaan vanhaan asemaansa vain unikäyttöön, mutta syksyn saapui ja päivähoito alkoi ja tutti palasi taas suurempaan rooliin.

Olin jo osannut valmistautua ajatukseen siitä, että emme armaankaan saa tuttia typyseltä pois ennen vauvan syntymää, mutta kävikin toisin. Pääsimme taas takaisin unikäyttöön kaikkien repsahdusten jälkeen, mutta aamuisin tutti pysyi suussa päiväkodin portille saakka kunnes isillä meni yksi aamu hermot aamuiseen vitkutteluun ja tutin kanssa pelaamiseen ja hän heitti tutin ikkunasta pihalle (tai ei hän oikeasti heittänyt, mutta esitti heittävänsä ja pisti taskuunsa), kun he sitten olivat saaneet ulkovaatteet päälle ja menneet pihalle ei tuttia enää löytynytkään ja isi oli kertonut naapurin kissan vieneen tutin kissavauvoille. Tämä oli riittänyt Tiitiäiselle ja hän kertoi innokkaana tätä tarinaa minulle vielä illallakin. Hienosti on sujunut ilman tuttiakin, yllättävänkin hienosti. Odotin tuntien nukutuksia ja kauheita parku ja huutokohtauksia, mutta mitä vielä. Muutaman kerran ipana on kysynyt tutin perään, mutta selityksen jälkeen hän on tyytynyt siihen ja sanonut vaan ettei hän tarvitse sitä enää. Nyt kun tämän menin tänne kirjoittamaan on tulossa varmaan jotain hurjaa takapakkia, mutta sillkin uhalla hehkutan nyt sitä tosiasiaa, että tutit ovat historiaa.