Nyt se yksi pelko taas totetutui, kun neiti tuli kierimällä portaat alas yläkerrasta alakertaan. Olimme lähdössä leikkimään ja olimme laittaneet ulkovaatteet jo yläkerrassa (alakerran rempan vuoksi eläminen on nyt keskitetty yläkertaan) ja Tiitiäinen lähti laskeutumaan portaita peruuttamalla kuten tavallisestikkin. Äiti alapuolella varmistamassa ettei mitään vaan käy. Noh, äiti poimi vielä mukaan vaippapussin roskiin vietäväksi ja kuinkas sitten kävikään; Tiitiäinen oli jotenkin onnistunut ohittamaan minut ja melkein samointein hän kompastuikin haalareistaan roikkuneeseen jalkaremmiin jalähti kierimään kohti alakertaa.
Näin tuo kierimisen portaalta portaalle kuin hidastetussa elokuvassa ja koitin saada neitiä kiinni, mutta turhaan. Lattialla vasta sain itkevän naperon kiinni ja kauhun vallassa otin nyytin syliin. Itku loppui melkein heti ja tyttö olisikin jo parin sekunnin kuluttua halunnut uudestaan portaille kiipeämään. Parilla kuhmulla siis selvittiin...onneksi!
Toivottavasti tämä oli kolmas ja viimeinen huonon onnen osoitus meidän perheessä. Eikö se kolme ole joku sääntö? Seuraavaksi on siis luvassa jotain hyvää. Ainakin siihen minä haluan uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pieni viesti visiitistäsi on aina tervetullut.